Toivo-seminaarin alkupuhe: Mitä on kaikkien pelastuminen?

 

Tervetuloa Toivo-seminaariin!

Minun nimeni on Petri Samuel Tikka. Olen järjestämässä tätä seminaaria yhdessä Kotimaa-lehden, isäni, kapellimestari-säveltäjä Kari Tikan sekä akateemisen toimikunnan kanssa. Seminaari on ekumeeninen ja kansainvälinen: näkökulmia tulee anglikaanisesta, evankelikaalisesta, katolisesta, luterilaisesta, ortodoksisesta ja reformoidusta teologisista perinteistä asian arvostetuimmilta tutkijoilta.

Näkökulma toivoon on koko ihmiskuntaa ja luomakuntaa koskeva toivo. Se perustellaan kristinuskon lähtökohdista käsin. Kyseessä on varhaiskirkollinen oppi tai käsitys Kristuksesta kaikkien Pelastajana. Pelastus koskee kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä. Aiheen perinteisin nimi on apokatastasis-oppi eli kaiken ennalleen asettaminen. Oppina se tunnetaan kaikkien pelastumisena eli universaalina pelastuksena. Joskus sitä nimitetään myös kristilliseksi universalismiksi – tosin viimeinen termi on kiistelty ja harhaanjohtavakin. Kristillisen universalismin mukaan Kristus on ainoa tie taivaaseen ja kaikki saavat uskon häneen. Kuitenkin pelkällä ”universalismilla” tarkoitetaan yleensä ajatusta, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen uskosta riippumatta.

Pääasia seminaarilla on antaa rakentava mahdollisuus teologialle ja omalle ajattelulle ylipäätään luomalla kokonaiskuva toivosta, joka perustuu vahvasti kristinuskon peruslähtökohtiin. Seminaari lähtee siitä, että kaikkia koskeva toivo on rakentava käsitys. Sen avulla voidaan helpommin jäsentää sitä, mitä kristinusko tarkoittaa.

Itse olen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa, ja tutkin sitä, mikä on luontevin asiayhteys kaikkien pelastumiselle oppina. Puhun siitä enemmän seminaarin viimeisessä sessiossa huomenna. Aihe on minulle itselleni myös sekä henkilökohtaisesti että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappina tärkeä; sielunhoidollisesti, liturgian ja julistuksen kannalta. Näistä eri lähtökohdista, käytännöllisistä ja systemaatisteologisista, olen lähtenyt järjestämään Toivo-seminaaria.

Toivo-seminaarin tilaisuudet ovat tänään ja huomenna Aleksanterin teatterissa kello kymmenestä kahtakymmentä yli kolmeen asti. Puheet ovat joko suomeksi tai englanniksi, mutta englanninkieliset puheet on kaikki teksitetty. Ainoa poikkeus on tämän päivän viimeinen sessio. Kaikki puheet tulevat myös YouTubeen. Seminaarin ohjelma ja videot ynnä muuta tietoa löytyy osoitteesta: toivohope.blogspot.com Sitä kautta pääsee seminaarin YouTube-kanavalle. Sinne on tullut videoita jo ennen seminaaria ja tulee myös sen jälkeen. 

Tahdon tässä aloituspuheenvuorossa puolen tunnin ajan antaa yleiskatsauksen siitä, mistä seminaarin aiheessa on oikeastaan kysymys. Kerron ensiksi seminaarin yhteydestä oopperaan. Toiseksi esitän pienen tervehdyksen 94-vuotiaalta professorilta Jürgen Moltmannilta, laajalti arvostetulta reformoidulta toivon tutkijalta Saksasta. Hän miettii uskon, armon ja toivon yhteyttä. Kolmanneksi tuon esille sen, mitkä ovat kaikkien pelastumisen keskeiset lähtökohdat: Jumalan rakkaus, Kristuksen risti ja Pyhän Hengen työ. Lopuksi otan esille muutamia kaikkien pelastumisen opista poikkeavia tai kritisoivia näkökulmia.

Ooppera

Toivo-seminaari liittyy isäni Kari Tikan säveltämään ja käsikirjoittamaan oopperaan Rakkaus on väkevä kuin kuolema, joka sai vihdoinkin ensi-iltansa eilen 8.10.2020. Idea siihen, että tällainen seminaari järjestettäisiin juuri nyt, lähti liikkeelle oopperasta. Ooppera kertoo nimittäin rajulla ja kauniilla ilmaisullaan koko ihmiskunnan ja luomakunnan pelastumisen toivosta. Näin ollen Toivo-seminaari liittyy suoraan kyseisen oopperan virittämiin ajatuksiin. Siksi päätin järjestää tämänaiheisen kokoontumisen. Olen saanut osallistua vastaaviin muualla maailmassa ja luonut yhteyksiä kansainvälisiin puhujiimme. Tämän seminaarin erityisenä antina on oopperan lailla se, että toivo on laulua ja ylistystä ja harmoniaa, ja se, että kaikkia koskeva toivo on rakentavaa ja yhdistävää. Tästä puhun lisää huomenna.

Toivosta – sen puutteesta tai tarpeesta – on ollut itse asiassa niin yhteiskunnassa yleensä kuin uskonnollisissa yhteisöissä paljon puhetta viime aikoina. Tämä liittyy tietenkin koronatilanteeseen. Moni asia on peruuntunut tai siirtynyt. Seminaarin ja oopperan piti olla alun perin huhtikuussa. Kansainväliset puhujat eivät pääsekään paikan päälle, vaan välittävät ajatuksensa netin välityksellä.

Toivo on ollut monella koetuksella henkilökohtaisesti, myös meillä Tikoilla. Kesäkuussa ilmeni, että isäni Kari Tikan jo kertaallaan hoidettu haimasyöpä on uusiutunut etäpesäkkeinä keuhkossa. Tikat, jotka olemme yhdessä olleet luomassa vahvasti seminaaria ja oopperaa monella tapaa, olemme tarvinneet paljon toivoa ja rukousta. Rukous toimii. Uusiutunut syöpäkin on huomattavasti pienentynyt hoidoilla. Vaikka toivo ei ole aina yksinkertainen asia, se on tilanteessa kuin tilanteessa kiitokseen vievä. Toivoa tarvitaan aina, ja sitä tarvitsevat kaikki. Tämänhän ovat monet todenneet näin koronan aikan tai muun koettelemuksen edessä. Toivon tarve perusinhimillinen lähtökohta.

Tervehdys

Toivon yleisinhimillisyydestä huolimatta kaikkia koskevaa toivoa ei ole kuitenkaan pidetty päivänselvänä asiana. Tämä liittyy Jürgen Moltmannin esittämään tervehdykseen, jonka kohta lausun. Taustaksi voi sanoa, että kristinuskossa on usein ja huomattavasti tunnetummin kannatettu tavalla tai toivella pelastusopillista partikularismia. Tämä tarkoittaa, että Jumala on valinnut pelastukseen vain ne, jotka uskovat tämän elämän aikana. Toisaalta kristinuskossa on aina ollut universaalinen eli kaikki mukaansa sulkeva tendenssi. Tämä liittyy erityisesti ajatukseen armosta, Jumalan ansaitsemattomasta rakkaudesta.

Jürgen Moltmann tuo tervehdyksessään esille tämän uskon tärkeyteen ja armon laajuuteen liittyvän kaksijakoisuuden. Toisaalta hänellä on jotakin sanottavaa Kristuksen suorittaman lunastustyön keskeisestä ja kaiken kattavasta merkityksestä. Luen teille hänen tervehdyskensä suomeksi käännettynä:

”Terveisiä minulta ja Jumalan siunausta seminaarillenne, joka koskee universaalia pelastusta. Universalismi on usein hyvin kuuma kiistakysymys eri suuntausten välillä. Toisia tuomitaan univeralisminsa tähden, toisia halveksutaan heidän partikularisminsa tähden. Jos aloitetaan uskovien uskosta, päädytään erottelemaan ihmiskunta uskoviin ja epäuskoisiin: uskovat menevät taivaaseen, epäuskoiset menevät helvettiin. Jos aloitetaan Jumalan armosta, kaikki rajoitukset tai ehdot olisivat mahdottomuus. Minua kiinnostaa, mitä ratkaisua seminaarinne on löytämässä.

On kuitenkin vielä toinen perspektiivi universaaliin pelastukseen: maailmankaikkeus, kosmos, die Welt (eli maailma). Ylösnousemuksensa kautta Kristuksesta tuli kosmoksen pää: (kreikaksi) anakefalaioosis toon pantoon (Ef. 1:10) Emme elä maailmassa, joka on meille vihollinen, vaan sovitetussa kosmoksessa (2. Kor 5:19). Universaali pelastus antaa meille toivoa maailman suhteen. Käsittelettekö myöskin kosmista Kristusta seminaarissanne? Toivotan teologista rohkeutta ja nöyryyttä. Jürgen Moltmann”

Moltmannin lähettämä tervehdys on mielenkiintoinen ja esittää keskeisiä asioita. Se, että usko tarvitaan pelastukseen, on itse asiassa osa perinteistä kristillistä universalismia. Ero yleiseen ajatteluun on vain siinä, että Jumalan toimintaa ei rajoiteta. Jos ei ole saanut uskoa tämän elämän aikana, Kristuksen rakkaus ja voima eivät pääty siihen. Oman puheeni jälkeen Brad Jersak puhuu lisää siitä, kuinka Jumala toimii välineiden, erityisellä tavalla uskon, kautta pelastaessaan kaikkia ihmisiä.

Tahdon keskittyä kolmanteen seikkaan, johon Moltmann viittaa puhuessaan: Kristus on sovittanut maailmaan. Tästä päästään itse asiassa siihen, mikä on mielestäni keskeistä kysymyksessä universaalista pelastuksesta. Kiista toisaalta uskon vaatimuksen, toisaalta armon voiman ja laajuuden välillä voi helposti jatkua loputtomiin. Itse asiassa näin on usein käynytkin. Kuitenkin kaikkein olennaisin ja ensimmäinen asia kristinuskossa on kolminaisuusoppi – kuka Jumala on, mitä hän tekee. Se, mitä usko on, ja se, mitä armo on, tulevat käsitettäviksi ja asettuvat suhteeseen keskenään tässä asiayhteydessä. Tärkeintä on se, mitä Jumala tekee ja kuka hän on. Siitä syntyy usko, siinä nähdään, mitä armo tarkoittaa konkreettisella tasolla.

Kristus

Kristuksen sovitustyö, Isä Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen uskoa luova toiminta ovat kristinuskon peruspilarit, joiden ympärille kaikki muu asettuu. Myös pelastukseen kuuluvat välineet, kuten usko ja sakramentit, saavat kolminaisuusopin kautta tarkoituksensa. Niitä ei voida käsittää ilman kokonaiskuvaa. Samoin, jos puhutaan armosta, täytyy tietää, kenen ja mistä armosta puhutaan. Se, joka toimii eri välineiden kautta pelastaakseen maailman, on Kolmiyhteinen Jumala. Erityisellä tavalla Kristuksen sovitustyö on muuttanut sen, mitä meidän pitää ajatella maailmasta yleensä sekä ihmiskunnasta. Tämä liittyy Kristuksen inkarnaatioon eli lihaksi tulemiseen sekä hänen kuolemaansa, ylösnousemukseensa ja taivaaseen astumiseensa.

Kristinuskossa ajatellaan yleisesti, että Kristus sekä tuli ihmiseksi että kuoli nimenomaan ihmiskunnan pelastumisen tähden. Näinhän sanotaan jo Nikean uskontunnustuksessa. Ainoa tunnettu poikkeus on perinteinen kalvinilaisuus, jonka mukaan Jumala on ennalta määrännyt jotkut pelastuksen ulkopuolelle. Yleensä ei mennä näin pitkälle. Yleisemmin ajatellaan, että Kristus on hankkinut pelastuksen maailmalle. Kuitenkin: tämä ei tee yksilön henkilökohtaisesta pelastumisesta varmaa. Pelastus pitää ottaa vastaan. Kristillinen universalismi ei kiistä pelastuksen vastaanottamisen välttämättömyyttä. Ajatus on kuitenkin se, että lunastustyöllään Kristus on jo sekä luvannut että taannut pelastuksen lopullisen toteutumisen. Kaikki tulevat uskomaan eli vastaanottamaan pelastuksen.

Kristuksen suorittama lunastustyö ei siis pelkästään mahdollista kaikkien pelastumista. Se myös takaa sen. Kristuksen inkarnaatio, kuolema ja ylösnousemus eivät luo vain teoreettista mahdollisuutta pelastukseen. Pelastaessaan Jeesus luo aivan uuden todellisuuden, uuden ihmiskunnan, tulevan maailmanajan. Avain tämän laajan pelastuksen ymmärtämiselle on Kristuksen inkarnaatio, lihaksi tuleminen. Patristisen ajan ajettelussa eli kirkon ensimmäisillä vuosisadoilla juuri inkarnaatiolla on erityisen tärkeä sija ihmiskunnan pelastumisen ymmärtämisessä.

Inkarnaatiossa Jumalan pelastustarkoitus tulee lihaksi, käsinkosketeltavaksi. Se, mitä Jumala aikoo on rakastamiensa, luomiensa ihmisten pelastus. Kristus otti ihmisluonnon sitä varten, että hän kokisi jokaisen ihmisen tuskan ja kärsimyksen ja toisi siihen lohdun ja toivon. Pelastus on yhtä konkreettinen, fyysinen, kokonaisvaltainen, todellinen kuin itse Jumalan ihmiseksi tuleminen. Kristuksen kouriintuntuva kuolema ja ruumillinen ylösnousemus koskevat kaikkia hänen sisariaan ja veljiään eli koko ihmiskuntaa, ihmisyyttä. Kärsittyään kuoleman meidän ihmisten puolesta hänestä on tullut ihmiskunnan ja itse asiassa koko luomakunnan, kosmoksen, pää.

Tästä pääsemme Moltmannin mainitsemaan kosmiseen Kristukseen. Tämän jo vanhakirkollisen ja nykyaikana uudelleen nousseen ajatuksen mukaan koko ihmiskunnan ja maailmankaikkeun pää on itse Kristus. Moltmann viittaa Efesolaiskirjeeseen, jonka mukaan Jumalan suunnitelma on yhdistää ”Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä”. Saman kirje kertoo, millä tavoin Kristus on maailmankaikkeuden yhdistäjä ja pää. Vastaus on yllättävä: Kristus on pää, mutta Kristuksen ruumis on kirkko. Se on ”hänen täyteytensä, joka kaiken kaikessa täyttää”. Ilmeisesti juuri kirkon kautta ja kirkossa kaiken yhdistyminen toteutuu. Kirkko ei ole täydellinen, mutta se on periaatteessa Kristuksen asettama ylistyksen, uskon ja armon yhteisö. Tällaiseen todellisuuteen maailmaa vedetään, ja Kristuksen taivaaseen astumisen tähden tämä on jo nyt se varsinainen todellisuus.

Uskoa tarvitaan, mutta Kristus on se, joka on uskollinen kirkon päänä. Tämä usko leviää maailmaan kirkon julistuksen kautta. Näin ollen partikularistinen vaatimus uskosta toteutuu ensisijaisesti Kristuksessa. Kristuksen kautta se toteutuu kirkossa ja kirkon kautta maailmassa. Yhtä lailla kuin uskon vaatimus, samoin armon laajuus ja ehdottomuus toteutuu nimenomaan ja ensisijaisesti Kristuksessa, joka on maailmankaikkeuden pää ja uudistaja. Näin ollen sekä uskon välttämättömyys että armon universaali, ehdoton laajuus ovat yhtä aikaa totta Jeesuksessa.

Toivon lähtökohta: Kolminaisuus

Kristuksen inkarnaatio ja sovitustyö, kristinuskon peruspilarit, linkittävät universaalin pelastuksen kristinuskon Kristus-keskeiseen ytimeen. Universaali toivo tekee mahdolliseksi sen, että uskoa ei tarvitse varmistella samalla, kun siitä pidetään kiinni. Kristus on luonut inkarnaatiollaan ja sovitustyöllään todellisuuden, jossa maailmankaikkeutta vedetään uskoon. Tämä todellisuus on kirkko. Kristuksen sovitustyö lisäksi uskon toisetkin peruspilarit vahvistavat toivoa: Jumala Luojana ja Rakkautena sekä Pyhän Hengen voimaannuttava läsnäolo. En ehdi näihin keskeisiin asioihin nyt keskittyä muuta kuin ohi mennen.

Kristuksen sovitustyön konkreettisuuden osoituksena on se hedelmä, minkä se saa aikaan. Toivo ei jää puheeksi eikä laihaksi lohduksi. Toivon takaajana on Pyhä Henki, joka on tulevaisuuden voima, ylistyksen ja toivon todellistaja. Ilman häntä kirkon olemus Kristuksen ruumiina ja uskoon vetäjänä ei ole mahdollista. 1. Kor 12:3: ”Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.”

Kristuksen ja Pyhän Hengen lisäksi universaalissa pelastuksessa on kyse Jumalasta, Isästä, Luojasta, Kolminaisuuden ensimmäisestä persoonasta, Rakkauden lähteestä. On vaikea kuvitella, että kaikkitietävä Jumala loisi kenetkään, jos hän tietäisi heidän valitsevan kadotuksen. Perinteisen kristillisen ajattelun mukaan Jumalan ole pakko luoda ketään, vaan se on hänen oma valintansa pelkässä rakkaudessa. Tästä pitäisi seurata luontevasti se, että Jumala on päättänyt pelastaa kaikki jo ennen maailmansa luomista. Sekä ajatus Luojan vapaudesta että rakkaudesta, Jumalan persoonallisuudesta ylipäätään, tulee muutoin kyseenalaiseksi. Tämänsuuntaisesti puhuu yhdysvaltalainen ortodoksiteologi David Bentley Hart tuoreessa kirjassaan That All Shall Be Saved.

Toivon lähtökohta: Rakkaus

Toivo kytkeytyy Kolminaisuuden lisäksi toiseen kolmikkoon. Siitä puhutaan usein häisssä. Joka jouluna ristin, ankkurin ja sydämen muodossa se riippuu ikkunoista: usko, toivo ja rakkaus. Kolmikon nimitys on teologiset hyveet. Niistä nimenomaan toivo jää usein vähemmälle huomiolle, ja näin on ollut kauan. Toivo ei ola saanut jäsentää uskoa ja antaa sille merkitystä. Jo 400-luvulla kirkkoisä Augustinuksen kirjassa Usko, toivo, rakkaus toivoa käsittelevä osio on aivan tynkä. Ajatus universaalista pelastuksesta antaa kuitenkin toivolle oman laajan äänensä, niin kuin antoivat jo muun muassa kirkkoisät Origenes ja Gregorios Nyssalainen 200- ja 300-luvuilla.

Suurin kaikista on rakkaus, niin kuin korintilaiskirje myös julistaa. Onhan vielä näin: ”Jumala on rakkaus.” Näin kertoo 1. Johanneksen kirje. Jumalan oma olemus on kristillisen perinteen mukaan rakkaus. Tämä on kokemukseni perusteella poikkeuksetta kaikkia koskevan toivon elimellinen lähtökohta niillä, jotka aiheesta kirjoittavat. Se, että on olemassa toivoa kaiken keskellä, perustuu kaikkivaltiaan Jumalan omaan peruuttamattomaan olemukseen Rakkautena. Isä, Rakkauden lähde, rakastaa Poikaansa Pyhässä rakkauden Hengessä, ja rakkautensa perusteella tekee poikkeuksetta kaiken. Jumalassa ei ole pimeyttä, hän ei ole taivaallinen tyranni.

Raamatun apokryfisiin eli deuterokanonisiin kirjoihin kuuluvan Viisauden kirjan mukaan Kaikkivaltias rakastaa kaikkea, minkä on luonut: ”sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä.” Oopperan Rakkaus on väkevä kuin kuolema otsikko on Laulujen laulusta. Kari Tikkan perustelee otsikkoa sillä, että rakkaus on jotain niin suurta ja voitokasta ja pysäyttävää, että sitä voi verrata vain kuolemaan. Tuo jae, ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema”, kuullaan myös usein häissä. Tuo jae tai otsikko toistuu oopperassa moneen otteeseen, aluksi uhkaavan tuntuisena, mutta lopulta kaiken huipentavana ja ikään kuin perustelevana lauluna.

Toivo perustuu Jumalan rakkauteen ja kaikkeen, mitä hän siltä pohjalta tekee. Täytyy tarkentaa, mitä rakkaus kristillisesti käytännössä nimenomaan tarkoittaa. Se tarkoittaa armoa. Rippikoulussa usein opetetaan, että armo on lyhenne: A.R.M.O. Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Psalmien mukaan Jumalan armo kestää iäti. Se on vakaata, uskollista, ihmisten tekemisistä riippumatonta rakkautta.

Monet ihmiset ovat saaneet kääntymyskokemuksen juuri tullessaan Jumalan käsittämättömän armon koskettamiksi. Jos Jumala rakastaa minua syntistä, syntisistä suurinta, näin paljon ja pelastaa minut, eikö hän rakastakin koko meitä langennutta ihmiskuntaa niin, että hän senkin pelastaa! Tällä tavalla armoon perustuva kääntymyskokemus on ollut monelle samalla portti kristilliseen käsitykseen kaikille kuuluvasta toivosta. Muun muassa tästä kuulemme lisää anglikaaniteologi Robin Parrylta huomenna. Hän käsittelee historian ihmisten matkoja kristilliseen universalismiin.

Ongelmia

Positiivisuudestaan huolimatta ajatus kaikkien pelastumisesta ei kuitenkaan tarkoita helppoa toivoa. Kaikkien pelastumsita kritisoidaan usein sillä perusteella, ettei se ota pahan todellisuutta todesta. Pahan todesta ottaminen on kuitenkin alusta asti ollut keskeinen osa oppia kaikkien pelastumisesta. Pahuus otetaan todesta lunastuksen ja ristin kautta. Kaikkien pelastuminen perustellaan järjestään sillä, että Jeesus on sovittanut syntiinlangenneen ihmiskunnan Isän kanssa ristillä, oman kärsimyksensä, verensä ja kuolemansa kautta. Kristus on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. 1700-luvulla vaikuttaneen luterilaisen universalistin Georg Klein-Nicolain mukaan kadotettujen yksinäisyys helvetissä liittyy Kristuksen yksinäisyyteen ristillä.

Ristinteologian lisäksi pahan vakavasti ottaminen liittyy siihen, että Jumalan rangaistuksilla, myös helvetillä, on ojenteva ja parantava tarkoitus. Tämä on jo varhaisessa kirkossa esiintynyt ajatus. Paha saa ansaitsemansa palkan: lopun. Näin tapahtuu, kun kaikki kääntyvät hyviksi Kristuksen parantavan työn ansiosta. Näin ollen kristillisen universalismin toivo ei ohita pahan todellisuutta, niin kuin joskus väitetään.

On olemassa toinen, ehkä yleisin vastalause, jonka perusteella kaikkia koskevasta tehdään epävarma tai jonka avulla se joskus tyystin torjutaan. Tämä on se, että ihmisellä on vapaa tahto. Ihminen voi kieltäytyä pelastuskesta. Toisaalta juuri vapaalla tahdolla perusteltiin kaikkien pelastumista varhaisessa kirkossa. Kaikki tahdot voivat yhtyä Jumalan rakkauteen. Kukaan ei ole parantumaton tapaus Jumalalle, kuten jo Origenes opetti. Origenes on tunnetuin varhaiskirkon opettaja, joka opetti kaikkien sielujen pelastumista. Toisaalta on olemassa ajatus sidotusta ratkaisuvallasta, jota luterilaisuudessa on kannatettu. Kun tämän lisäksi luterilaisuudessa uskotaan, että Jumala rakastaa kaikkia ja on suorittanut sovituksen, tämän pitäisi johtaa loogisesti kaikkien pelastumiseen. Tästä puhuu huomenna Aku Visala uskonnonfilosofiselta kannalta.

Olen lisäksi kohdannut sellaisen käsityksen, että kristillinen universalismi saattaa luvata liikoja, ainakin jos sitä kannatetaan oppina, ei vain toiveena. Kaikkien pelastumista voi nimittäiin kannattaa myös enemmänkin vain toiveena, ilman, että siitä on varma. Jos ajatuskselle annetaan termi, sitä kutsutaan toiveikkaaksi universalismiksi. Sen sijaan niin sanotun dogmaattisen universalismin mukaan kaikki uskovat Jeesukseen lopulta Raamatun lupauksen mukaan. Itse edustan tätä vakaumusta. Dogmaattinen universalisti ei omasta mielestään pyri lupaamaan liikoja, sillä hän luottaa siihen, että Jumalalla on voima ja viisaus pelastaa Kristuksen kautta luomansa ihmiset. Tämä tekee mahdolliseksi nähdä Jumalan työtä itsessa ja toisissa silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Pitää vielä mainita, että dogmaattisen universalismin opettaminen on ollut sallittua muun muassa anglikaanisessa ja ortodoksisissa kirkossa sekä idän kirkossa, jota joskus kutsutaan nestoriolaiseksi kirkoksi.

On sanomattakin selvää, että kaikkia koskeva kristillinen toivo ei ole aina ollut eikä tällä hetkellä aina ole itsestäänselvä käsitys monella muullakaan tapaa. Yleisesti opetetuin käsitys on se, että kuoleman ja viimeistään ylösnousemuksen jälkeen toiset ihmiset päätyvät päättymättömään rangaistukseen erossa Jumalasta. Toiset taas saavat osakseen päättymättömän elämän Jumalan yhteydessä. Yleisesi ottaen ajatellaan, että kadotettujen rangaistus on ikuinen piinahelvetti, jossa siellä oleva kärsii tietoisessa tilassa. Tämän käsityksen termi on infernalismi. Sen sijaan annihilationismin eli tyhjiinraukeamisopin mukaan kadotetut lakkaavat olemasta. Infernalismia pidetään yleensä oikeana oppina, ja annihilationismia kannatetaan yhä enemmän, mutta universaalia pelastusta vastustetaan edelleen hyvin paljon. Tämä liittyy edellä mainittujen kritiikkien lisäksi yleiseen, mutta ongelmalliseen harhakäsitykseen. Apokatastasis eli kaiken ennalleen asettaminen olisi tuomittu jo varhaisessa kirkossa harhaopiksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Asiasta kertoo enemmän tänään iltapäivällä Ilaria Ramelli esitelmänsä välityksellä.

Kirkkojen ja kristillisten liikkeiden opetuksen tähden kysymys toivosta ei ole vain teologista metapuhetta, vaan ihan käytännön kysymys, jonka monet edelleen kohtaavat. Monille helvetillä pelottelu on aiheuttanut vakavia psykologisia vammoja. Vaikken itse ole koskaan tällaista kohdannut, olin kuitenkin omaksunut jossain vaiheessa sen, että ei voi pitää varmana sitä, että kaikki pelastuvat. Tämä särki sydäntäni aina, kun kysymyksen kohtasin, vaikken edes uskonut, että ikuinen kadotus on varma asia. Miltä tuntuu, jos kadotus otetaan varmana tosiasiana? Mitä tarkoitta silloin lähimmäisen arvo? Jos itse, läheiset, luonto tai mikä tahansa voi päätyä lopulliseen perikatoon, ahdistus voi ottaa vallan. Näin olen itse kokenut, silloin, kun en ole saanut pitää toivoa varmana. Sen sijaan vakaa toivon näköala antaa takaiskuille ja peloille toisen perspektiivin, myös korona-aikana.

Käytännön asioita

Puheeni on lähellä päätöstä. Enää pari käytännön asiaa ja kiitosta ja lyhyt maininta suomalaisista kaikkien pelastumisen opettajista. Ensinnäkin: Brad Jersakin, George Sarrisin, Peter Hiettin ja Robin Parryn videot on tekstitetty suomeksi. Tekstityksen on suorittanut kääntäjä Risto Mikkonen. Valtava kiitos yhteistyöstä. Kiitän myös Kotimaa-lehteä ja kustannustoimittaja Freija Özcania mukaan tulemisesta. Freija on tänään seminaarin vetohenkilönä. Huomenna vastaavaa on Lauri Kemppainen. [Jos on käytännön kysymyksiä, kysykää heiltä Saija Kainulaiselta, joka myös auttaa]. Itse olen valtavan kiireinen, sillä laulan vaimon Katien kanssa myös Rakkaus on väkevä kuin kuolema -oopperan kuorossa. Oopperan perjantain esityksen striimiin voi ostaa lipun kahden viikon ajan osoitteessa livestage.fi Kiitos lisäksi Aleksanterin teatterille ja sen henkilökunnalle.

Korona- ja etätilanteen takia kysymyksiä on mahdollista lähettää toivohope-nettisivujen kautta tai suoraan puhujille sähköpostitse. Tämä on mahdollista yhteydenottolomakkeen (ei mobiiliversiossa) nettisivuilta. Kysymykset saavat olla enintään viiden lauseen mittaisia. Niihin vastataan mahdollisuuksien mukaan. Lista sähköposteista löytyy täältä [osoita]. Parin viikon kuluttua tulee kansainvälisten puhujienkoottu vastausvideo YouTubeen.

Lopuksi vielä ohimennen mainitsen, että Suomen ehkä tunnetuin kristillisesti perustellun kaikkien pelastumisen toivon kannattaja on ollut Akseli Sktunabb. Hän eli 1800-1900-luvuilla, ja hänet tunnetaan evankeliset ystävät -nimisen liikkeen isänä. Se oli vapaakirkosta irtoutunut ryhmittymä, joka painotti pyhityksen tärkeyttä. Liikkeen mukaan Jumala pyhittää lopulta kaikki. Toisena suomalaisena nimenä on syytä mainita Suomen baptistiyhdyskunnan esimies August Jauhiainen. Hänet erotettin tehtävästään vuonna 1953 palveltuaan siinä 23 vuotta sekä vielä kirkkokunnasta. Näin tapahtui, kun Jauhiaisen käsitys kaikkien pelastumisesta kävi ilmi. Sittemmin hän liittyi evankelisiin ystäviin. Hän on kirjoittanut kirjan Ihminen ja pahan ongelma Raamatun valokeilassa.